Elämän mittainen maraton

Avioliitto. Ajatuksena se vaatii samoja asioita kuin maratonin juokseminen. Päättäväisyyttä. Luottamusta. Mukautumista. Hyväksyntää. Tahdonvoimaa ja halua. Eikö vaan?

Meillä tulee täyteen jo seitsemäs vuosi naimisissa oloa. Miehenä ja vaimona. Miten musta tuntuu että joku nyt huijaa että vuosia olisi mennyt jo niin paljon siitä kun me tärisevin käsin laitoimme sormukset toisillemme  ja  sanottiin ”tahdon”. Tahdoin niin ja tahdon vieläkin. Tahdon kokoa loppuelämäni.

Seitsemän vuotta sitten kun menimme naimisiin emme tienneet mihin elämä meidät vie. Kahdestaan saimme olla kuusi vuotta ennen kuin meistä tuli äiti ja isä. Saimme jotain joka muutti elämämme ja täydensi perheemme. Nyt perhe on valmis ja elämä jatkuu näin. Sitä mitä elämä tuo tullessaan en tiedä vieläkään mutta niinhän se on maratonillakin. Suunta on eteenpäin mutta mitä tahansa voi sattua matkalla. Mukautumista tarvitaan.

En voi sanoa että tämä seitsemän vuoden liitto olisi ollut pelkkää flowta ja onnenkiljahduksia mutta voin sanoa että me ollaan selvitty tosi hyvin niistä ikävistäkin asioista kun ollaan vedetty yhtä köyttä. Me ollaan hyvä, päättäväinen tiimi.

Seitsemän vuoden aikana ihminen kasvaa ja muuttuu. Aikuistuu ja luo elämäänsä. Tarvitaan luottamusta toiseen ja itseensä että tietä kuljetaan edelleen yhdessä vaikka välillä voikin olla kuoppia kadulla. Hyväksyntää siitä ettei toinen häviä vaikka vähän etsisisikin itseään. Katsokaa nyt näitä kahta postauksen kuvaa :D ollaan kuin eri ihmiset mutta yhdessä kasvettu ja edelleen tiukasti yhdessä <3 Se on rakkautta se.

Vielä joskus tulee varmasti maratonin tiukka vaihe eteen kilsoille 27-34 mutta niistäkin selvitään koska on halua. On ollut, on nyt ja tulee olemaan. Olen kiitollinen että olen löytänyt elämäni miehen. <3